Kun toinen on kotona

Luin ystävän linkittämän mielenkiintoisen artikkelin, joka herätti paljon ajatuksia, koskeehan se niin läheltä tämän hetkistä arkeamme.

Olen ollut nyt jo muutaman kuukauden jälleen kotirouvana, toisin sanottuna työttömänä, ja tunnen välillä suurta turhautuneisuutta, pitkästymistä, tarpeettomuutta ja vähän myös pelkoa. Eihän tässä nimittäin enää nuorruta, pian se kamala nelikymppinenkin lähenee... Tsekkailen päivittäin työpaikkailmoituksia, mutta mitään sopivaa ei tunnu löytyvän. Olen vähän tuuliajolla, en edes tiedä mitä haluaisin alkaa tekemään.

Kyseinen artikkeli kuitenkin herätti ajattelemaan, että onhan tämä oikeasti aika luksusta olla kotona, koko perheelle. Artikkelissa siis nostetaan esille se, kuinka paljon työssäkäyvän puolison arkea helpottaa se, että kotona on joku, joka huolehtii kaupassakäynnit, lasten lääkärireissut, on kotona jos ja kun lapsi sairastuu ja ylipäätään pitää taloa pystyssä. Viikonloppuisin ei tarvitse lähteä koko perheen kanssa ruokaostoksille tai jonottamaan postitoimistosta paketteja, ja työreissulle voi lähteä koska vaan, ilman että se vaatii monen viikon järjestelyjä etukäteen.

Koulun alusta on nyt vajaa kuukausi ja kuinka erilaista meidän arkemme onkaan vaikkapa viime kevääseen verrattuna, saati sitten parin vuoden takaiseen aikaan! Heräämme seitsemältä kuten ennenkin, mutta nyt aamut ovat rentoja ja rauhallisia, sillä voimme lähteä kouluun puoli tuntia myöhemmin. Ehdin päivän aikana hoitaa kauppareissut ja lääkärikäynnit, ja illalla saamme tehdä mitä huvittaa. Jääkaapissa on aina ruokaa, ruoka on itse tehtyä eikä eineksiä ja sängyissä on puhtaat lakanat.

Koulun jälkeen ehtii vaikka puistoon saippuakuplia poksuttelemaan, kotona on äidin tekemä ruoka valmiina odottamassa.

Kun olin täysipäiväisesti töissä, lasten koulupäivä oli 11 tuntinen. Hyppäsimme metroon aamulla kahdeksalta ja kotona olimme seitsemältä illalla. Lapset olivat koko ajan väsyneitä, etenkin Pikkusisko, joka oli tuolloin viisivuotias ja olisi tarvinut paljon enemmän leikkiaikaa ja unta. Minä ryvin huonossa omatunnossa ja olin väsynyt työstressin ja -reissujen takia. Samppa joutui kuuntelemaan kolmea pahantuulista naista ja käymään työajalla ruokaostoksilla. 

Voin myös tunnustaa nyt, että vein lapset usein sairaana kouluun. Aamulla vain annoin särkylääkettä  ja jotain kuumetta alentavaa ja toivoin parasta. Lastenhoitoapua ei ollut. Arki oli yhtä säätämistä koko ajan. Yhdenkin kerran minä olin työreissulla Tanskassa, Samppa Italiassa ja lapset olivat täällä Espanjassa koulussa. Kädet olivat silloin kyynärpäitä myöten ristissä, että edes kumman jomman lento on aikataulussa ja ehtisimme hakemaan lapset koulussa.

Menisin riemusta kiljuen töihin, jos vain jotain sellaista, joka olisi kaiken sen hankaluuden väärti, tulisi vastaan. Olen taloudellisesti onnekkaassa asemassa, sillä voin olla valikoiva mitä työtä otan vastaan. Itse asiassa palkat ovat täällä niin pienet, että kun palkastani otti siivoojan palkkion, lasten koulunjälkeisten harrastusten kulut (jotka olivat pakollisia, koska en ehtinyt hakea heitä ajoissa koulusta) ja verot pois niin eipä siitä paljon jäänyt käteen. Rahallisesti työnteko ei siis ollut hirveän kannattavaa. Tykkäsin kuitenkin kovasti työstäni ja koin silloin, että se oli kaikkien uhrausten arvoista. Jo se, että sain olla päivän aikuisten ihmisten kanssa ja käyttää aivojani oli mahtavaa! Olisin vieläkin valmis samaan rumbaan, jos vain jotain mielekästä työtä tulisi vastaan.

Juuri tälläkin hetkellä Samppa on työmatkalla Ranskassa. Minä kävin juuri kaupassa ja siivoilen vielä  hetken ennen kun lähden hakemaan lapset koulusta. Muutaman opiskelujutunkin yritän ehtiä tekemään, ja voisin ehkä täkit laittaa jo ainakin lasten sänkyihin, illat ovat jo viileitä. Arkista tuherrusta, joka on välillä erittäin pitkästyttävää, mutta tällaista tämä nyt vaan on!